Kesätenttien arvosanat plärähtivät jo viikkoja sitten, mutta nyt vasta kävin katsomassa ne. Matikan peruskurssi A:n uusinnasta tuli nelonen (aw yiss!) ja biomolekyylit I:stä kolmonen. Olen tyytyväinen, tällaisia odottelinkin :)
Nyt kaikki numerot on lyöty lukkoon, joten laskeskelin ensimmäisen vuoden keskiarvoni: 3,71. Tyydyttävä arvosana siihen nähden, kuinka paljon töitä tein kaikkien numeroiden eteen!
Siis aivan penteleesti!
Ainekohtaiset keskiarvot:
Kemia 3,67
Matematiikka 4,67
Fysiikka 3,5
Biokemia 2,67
Niin kuin olette saattaneet huomata, vaihdoin blogin teeman hieman kesäisemmäksi. Vielä tuo otsikkokuva pitäisi vaihtaa, mutta eiköhän se tapahdu lähiaikoina. Pahoittelen sivulla olevan äänestyksen luettavuuden huonontumista, mutta en keksinyt mistä sen fontin värit voi vaihtaa. Ilmeisesti se pysyy tuollaisena, kunnes sulkeutuu.
Kävin tänään Turun linnassa pitkästä, pitkästä aikaa. Paikka oli muuttunut valtavasti viime kerrasta (öh, vuodesta... 2006?!): näyttelykabinetit olivat saaneet modernin mustia sävyjä ja siellä täällä oli kosketusnäyttöjä opastamassa kiinnostuneita kävijöitä.
Linnan väen ruokapöytä. Pöytäseurueen ilmeet ovat todella hyvin veisteltyjä. Huomaa padasta pakoon pomppaava jänöjussi.
Kultaa ja aarteita!
Aamulla veimme ystäväni, virallisen piparkakku-/marsipaanimestari Petruksen keittiökamppeet linnan sivulla olevasta salaluukusta (no, rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että se oli vain linnan tyyliin verhottu lastauslaituri) hänen toimipisteeseensä, joka oli keskiaikainen keittiö. Ikkunattomassa ja täten haastavassa valokuvausympäristössä oli hankalaa räpsiä otoksia, mutta sain kuitenkin puristettua väkipakolla muutaman valoisan pikselin tuolla hämärässä kameran asetusten ja riskaabelien suuruisten valotusaikojen yhteisvaikutuksesta.
Marsipaani-/piparkakkumestari Petrus opastamassa kävijöitä keskiaikaisen keittiön saloihin.
Keittiön tarjontaa, ei kuitenkaan kävijöille syötäviksi.
Kaikki linnan rakennukset ovat entisillään, mutta siitä huolimatta paikka on vieläkin yhtä sokkeloinen. Täytyy jättää käyntikerrat harvaan, ettei paikka tule liian tutuksi jotta on aina mitä ihmetellä, vaikka sitä että missä on lähin ulospääsytie :D Saattaapa kokemattomalle kävijälle pamahtaa lukuisten pikku kaariovien ja ahtaiden mutta silti mielenkiintoisten sokkelokäytävien käyskentelemisen seurauksena linnahulluus, joka saa ihmisen käymään näitä polkuja useammankin kuin kerran! Täytyy myöntää, että itsekin poukkoilin esilinnan epätodellisen pitkillä käytävillä useampaankin kertaan kuin mikäkin turisti! "Ulos, en saa happea!"
No ehkeivät orientaatio-ongelmani äityneet aivan noihin sfääreihin sentään.
Sokkeloa.
Pihalla oli kaikenlaista toimintaa ja myyjäistä, ja iskinkin silmäni erääseen myyjäispöytään, jossa oli paikallisen sepän takomia esineitä. Varsinaisesti minua kiinnosti telineessä killuvat kaulakorut, joita katselin pitkän aikaa käyden sisäistä taistelua niiden ostamisesta. Lopulta lähdin linnasta upea 20 €:n hintainen Thorin vasara kaulassani, mikä oikeastaan nyt Norjan Nordkapp-reissun päätteeksi sopii kuin nyrkki silmään! Pronssiriipuksina löytyi Ukon vasaroita, joista yhden olisin niistäkin halunnut ostaa 30 €:n hinnalla, mutta ne jäivät kaikki paikan päälle. Toistaiseksi. Keskiaikaiset markkinat ovat kuitenkin vielä huomenna, ja takomon tuotteita on siellä (Vanhalla Suurtorilla) vielä enemmän...
Linnan sisäpiha.
Thorin vasara, "Mjölner".
Linnasta ulos mennessäni kuulin portilla kun keski-ikäinen nainen raivosi pää punaisena lipunmyyjille sitä, kun Paavo Nurmi -maraton oli käynnissä tänään samaan aikaan eikä mistään päin päässyt kulkemaan autolla linnalle, saati sitten löytää parkkipaikkaa. No, kyllä siinä on totuuden siemen että ehkä ei kannata järjestää maratonia kulkemaan linnan vierustalta.
Lopuksi vielä muutama otos kierrokseltani.
Saatko selvää, mitä pihalla tehdään?
Ruokasali. Kelpaisi.
Esinekokoelmaholvi.
Linnan pääsisäänkäynti.
Ikkuna. Pieni kuin mikä.
Linnan ulkopuolta.
Vastaus kuvakysymykseen: siellä ammutaan jousella.
Kävin tänään katsomassa, kun yksi Turun maamerkki, Orikedolla sijaitsevan jätteenpolttolaitoksen valtava piippu rysäytettiin alas. Oli melko komea show.
Heräsin
yhdentoista jälkeen sateen ropinaan. Joku viereisestä matkailuvaunuväestäkin
puheli jotain, mikä häiritsi uniani. Laittelivat aggregaatinkin siinä vielä
päälle, mikä tuhosi unienjatkamismahdollisuuteni lopullisesti.
Lähtiessäni
pysähdyin Raippaluodon sillan kupeeseen ihmettelemään sen jättimäistä kokoa.
Raippaluodon silta.
Lähdin sitten ajamaan Vaasan läpi Poriin, jossa pysähdyin Yyterissä. Aluksi oli
varsinainen rantakeli, mutta sitten tuli pilvistä ja lähdin pois. Totesinpa
tällä reissulla, että Yyterissä on näköjään dyynien takana piilossa
nudistiranta. En mennyt.
Yyteri, yksi Suomen parhaimmista rannoista.
Porista
ajelin Raumalle, jossa pysähdyin ABC:llä syömään patongin kahvin kera.
Lähdettyäni ja ylitettyäni Varsinais-Suomen maakunnan rajan alkoikin armoton
vesisade.
Luulin, että ajoin ABC:n autonpesuhalliin, mutta se olikin Varsinais-Suomen maakunnan raja!
Harmaa, tunkkainen, masentava Turku, täältä tullaan. Sadetta jatkui
aina kotipihalleni asti, jossa vastentahtoisesti keräsin
"matkailuautostani" kaikki reissulla autooni levinneet vaatteet ja
tavarat. Nyt se on ohi. Matkamittarissa lukee 4108 km. Arki alkaa taas.
Olipa reissu. Rahaa kului 400 € dieseleihin ja syömisiin, mikä ei mielestäni ole kovinkaan paha määrä. Opiskelijabudjetilla mentiin ja budjetti oli juurikin tuo 400 €. Autoni kulutti löpöä 4,9 litraa sadalla kilometrillä, joten nelisen litraa kuluttavalla autolla säästäisi muutaman kympin. Muutama huomio vielä reissulta: Lapissa
kännykät toimivat. Luulin, että jänkä olisi aivan erämaata niin asutuksen kuin signaalinkin puolesta, mutta täytyypä myöntää, että nettiyhteys oli parempi kuin kivitalossani Turussa.
Lapissa (niin Norjan kuin Suomenkin) on monessa paikkaa parkkialueita ja nähtävyyslevennyksiä, ja puuceitä on myös siellä täällä. Norjan puolella monilla kylillä on suomalaiset nimet, sillä pohjois-Norjaa ovat asuttaneet suomensukuiset kveenit. Kåfjord - Kaivuono, Rafsbotn - Rässivuono, Porsanger - Porsanki, Olderfjord - Leipovuono jne.
Suosittelen ehdottomasti käymistä näillä kulmilla. Matka kannattaa tehdä juuri samoista paikoista kuin minäkin, eli mennä Norjan puolelle käsivarren päästä. Kuvissani maisemat eivät näytä kovinkaan ihmeellisiltä, mutta kun pääsee itse paikan päälle katsomaan niin ihmetys on taattu...
Huh
HUH! Ikkunat auki! Tämähän on sauna! Aurinko oli porottanut koko aamun autoni
mustiin verhoihin, ja heräsin kymmeneltä yltä päältä hiessä. Kävin pesemässä
hiukset Simon merivedessä ja makoilin rantahietikolla vähän aikaa. Auton
viereltä meni pappansa kanssa nuori poika, joka tuli puhelemaan hetkeksi
kanssani niitä näitä. Hauska murre näillä!
Lähdettyäni
päätin nelostieltä kääntyä Vatunki-nimiseen paikkaan, jossa oli rantakahvila.
Tämä tie oli hirvittävä. Kahdeksan kilometriä järkyttävää pomppua ja monttua,
pelkäsin että autovanhukseni päivät olisivat luetut kun ajelin tätä pätkää.
Tien on luultavasti suunnitellut joku paikallinen autokorjaamo. Kun pääsin
perille, yllättikin paikka hienoudellaan.
Vatungin rantaa.
Tapasin
tuttavaperheen puoli kahden aikoihin Nelosparkki-nimisellä huoltoasemalla Iin Kuivaniemessä.
Vedin paikassa Neloshampurilaisaterian, josta tulin aivan täyteen. Vatsalaukku
on näköjään pienentynyt matkalla. Ateria maksoi vain 6,50 €, ja rempseät
pohjoispohjanmaalaiset kassatyöntekijät ottivat ilolla asiakseen ruokkia tämän nälkäisen
matkalaisen mitä pikimmiten.
Oulussa
käväisin katsomassa heidän Ideaparkiaan, joka oli melko vaatimaton verrattuna
Lempäälän vastaavaan. Paikka oli juhannuksen vuoksi suljettu, joten lähdin
sieltä ja poikkesin Oulun yliopistolla, sillä minua kiinnosti nähdä millainen
se on. Opisto sijaitsee melko kaukana keskeisiltä paikoilta, mutta varsin
idyllisesti metsän ympäröimänä. Päärakennuksen edessä on yliopiston
50-vuotismuistomerkki ja myös jonkinlainen tilataideteos, minkä harjaantumaton
voisi kaukaa nähdessään sekoittaa vaikkapa kiipeilytelineeseen.
Oulun yliopiston 50-vuotismerkkipatsas.
Taideteos päärakennuksen edessä.
Oulun keskustassa en käynyt,
sillä ajelin sen läpi jo menomatkalla. Ajoin rantatietä hiljalleen ja pysähdyin
Pattijoen (kamala paikannimi) Nesteellä juomassa kahvit, sillä väsymys alkoi
olla jo melko
kova. Kahvi ei kuitenkaan auttanut kiihtyvästi alenevaan vireystilaani, joten
pysähdyin metsäiselle P-alueelle hieman ennen Kalajokea iltakuuden aikoihin.
Herättyäni
olikin jännät paikat. Kuulin kun miesääni puhui autoni ulkopuolella ja kuvaili
autoani puhelimeen. Kuulin myös jotain, että jotkut olivat juosseet metsään ja
pudottaneet jotain tavaroita pakomatkallaan. Astuin ulos ja huomasin, että
jonkin sortin vartija siinä katseli autoani. Aloin saman tien kyselemään, että
mitä asia koskee ja selitin, että olin nukkumassa päiväunia. Hän kysyi nimeäni
ja että olenko Lahdesta kotoisin, ja kun kerroin että olen Turusta niin hän ei
enää häirinnyt ja lähti menemään. Yritin kysellä että mitä on tapahtunut, mutta
ei voinut puhua. Lahti on maamme huumepääkaupunki, joten vahvasti veikkaan
asian liittyvän niihin hommiin.
Lähdin
tämän ankean herätyksen jälkeen ajelemaan etelään, ja ajattelin käydä
katsomassa Kalajoen hiekkasärkkiä vielä. Virhe. Jouduin risteyksestä sellaiseen
nuorison ja liikenteen kaaokseen, että ei ole tosikaan. Siellä oli nähtävästi
nyt juhannuksena sellaiset pirskeet, että valtavan iso osa Suomen teineistä oli
päättänyt lähteä viihtymään sinne. Väkeä ja trafiikkia oli sen verran, etten tiennyt pääsenkö ulos vai hautaudunko elävältä joka puolelta vyöryävään drunken teenager -massaan. Pääsin kuitenkin ehjin nahoin ulos paikasta,
vaikka ruuhka oli tosiaan megalomaaninen. Käännyin sitten seuraavasta risteyksestä
Kalajoen kalasatamaan, joka oli rauhallisempi paikka.
Kalajoen kalasataman näkymää aavalle.
Kalajokinen lokki.
Kalajoelta
päästyäni piipahdin Kokkolan ABC:llä syömässä iltapalaa, ja sen jälkeen
suuntasin Uudenkaarlepyyn kautta Raippaluotoon. Matkalla otin dieseliä
Oravaisista, jossa oli tämän reissun ennätys itikoiden saralla. Ilma oli
käytännössä pilvinen, siis pilvinen hyönteisistä.
Maisemaa Oravaisissa.
Kävin
Raippaluodon päässä satama-alueella ja ihmettelin, miten täällä niemennokassa
on elektroninen pysäköintimittari. Hulvattoman näköistä.
Käännyin
takaisin Vaasaan päin, mutta jäin Raippaluotoon yöksi. Kello lähenteli yökahta,
kun parkkeerasin autoni raippaluotolaisen sillan kupeeseen usean matkailuauton
viereen.
Tässä
vaiheessa matkaa täytyy sanoa, että on haikea olo. Tulin tämän päivän reissulla
pois Lapin maakunnasta ja nyt olen melko tutuilla seuduilla jo. Seuraava
Lapin-reissuni on hyvin mahdollisesti vasta vuoden päässä, ja se on pitkä aika. Päivä 9: Raippaluoto - Turku
Heräsin
kymmenen aikaan. Ilma oli lämmin koko yön, ja aamulla odotetusti vielä
lämpimämpi. Oli mukava herätä puhtailla hiuksilla ja muutenkin raikkaana.
Totesin, että olen laihtunut jonkin verran tällä matkalla; taas yksi plussa
reissuun. Leirintäalueeni vieressä oli puolapuut ja tanko, jossa vedin leuan ja
olin siihen varsin tyytyväinen! Eipä ole aikoihin tullut tätäkään harrastettua.
Lähdin
kahdeltatoista ajelemaan ja pysähdyin Kolarin Salessa ja kahvilassa.
Kahvilatyötekijä, niin kuin Salen kassatyöntekijäkin, oli kiva nuori nainen.
Miten nämä pohjoisen naiset ovat kaikki niin hehkeitä? Mukavuus tuntuu heillä
olevan sisäsyntyistä, eikä siksi että yhtiön päämajan sieluton,
englanninkielinen PowerPoint-esitys olisi vasaroinut työtekijöiden mieliin,
että vertaisarvioiduissa tutkimuksissa on todettu asiakaspalvelijan hymyn
korreloivan positiivisesti yhtiön liikevaihtoon. No, ehkäpä katson Lappia tällä
hetkellä ruusunpunaisin lasein, mutta tämä paikka vaikuttaa olevan enemmän
henkinen kotini kuin esim. Helsinki, joka on kuitenkin erittäin lähellä Turkua.
Aitous ja avoimuus, lämpö - sydämen sivistys - on se, mikä on itseäni lähellä.
Täällä sitä on. Pääkaupunkiseudulla se on harvinaista, tai se on ainakin
erilaista. Sellaista itsetietoisempaa aitoutta, ei luonnollista.
Pysähdyin
Kolarista n. 10 km etelään herkuttelemaan Salesta ostamani patongin ja
donitsin. Ai että. Sivuhuomautuksena totean, että onneksi ei Norjan puolelta
tarvinnut ostaa ruokaa niillä niiden ryöstöhinnoilla.
Etelämpään
mennessäni sää muuttui yhä aurinkoisemmaksi ja lämpimämmäksi, vaikka hieman
pilviä olikin taivaalla. Jäämeren hyytävistä tuulista ei kuitenkaan ollut enää
tietoakaan.
Poudan ja pilven taisto.
Ylitorniossa
pysähdyin Tornionjoen vierelle monta kertaa ihmettelemään tätä valtavaa jokea.
Itselleni kotoisa Aurajoki on tähän verrattuna vain pahainen oja.
Kuohuva Tornionjoki.
Täytin
Torniossa puolityhjän tankkini dieselillä Savotan Sanni -nimisessä paikassa,
jossa join myös kahvit. Täällä nuori kassaneiti oli hieman varautuneempi
verrattuna pohjoisempiin "lajitovereihinsa". Ajelin paikasta takaisin
Tornion keskustaan ja kävin Haaparannassa Ruotsin puolella, jotta voin sanoa että
olen ajanut myös Ruotsin teillä, heh! Rajanylitys tapahtuu erittäin
huomaamattomasti: yhtäkkiä 30 km/h:n alue päättyy ja olet kansankodin puolella.
Tornion keskustaa.
Haaparanta-visiitin
jälkeen ajoin maailman pohjoisinta moottoritietä Kemiin, jossa pysähdyin
välillä ottamaan valokuvia.
Jossain Kemissä.
Sen
jälkeen suuntasin Simoon, jossa kiertelin vähän aikaa ja päätin leiriytyä
kalasataman alueelle parin asuntovaunun joukkoon. Ilta on todella upea.
Juhannuksen juhliminen oli alkanut ja kevyt sade hiveli ilta-auringossa
välkehtivää merenpintaa. Kuovi viserteli jossain kaukaisuudessa.
Simon kalasatama juhannusyönä.
Tämän
päivän reissu ei ollut kovinkaan pitkä, koska sovin tapaavani pirkanmaalaisen
tuttavaperheen täällä päin pian. He ajavat Ruotsin puolelta tänne. Kello oli 12,
kun painuin yöpuulle. Keskiyön aurinko laski täällä jo horisontin taakse; nyt
ollaan napapiirin eteläpuolella.
Nukuin
melko katkonaisesti. Heräsin useasti autoa heiluttavaan hirveään tuuleen.
Erittäin kylmäkin oli nukkua, ja koko yö meni peiton sisälle tiukasti
kääriytyneenä. Heräsin myös ajoittaiseen vatsakipuun, joka tuli alavatsasta
oikealta puolelta. Mietin että nytkö umpilisäkkeeni on päättänyt tulehtua,
matkani kauimmaisessa kolkassa! No, onhan minulla vakuutus ammattiliiton
puolesta. Tosin se kortti on kätevästi 1500 kilometrin päässä, niin kuin
eurooppalainen sairausvakuutuskorttikin. Pitikin unohtaa ne tavaralistalta.
On
melko eksoottista, kun pilvien liikkeen näkee katsellessaan Jäämerelle, ja kun
poistut autosta, olet itsekin pilvessä.
Kylymä!
Vierailukeskuksessa
oli 15 minuutin leffatuokio Nordkappista. Sali oli täynnä espanjalaisia
turisteja. Puheensorina jatkui kun leffa alkoi, joskin hiljempana, ja koko
näytöksen ajan kameroiden tarkennusäänet ja klikkaukset säestivät rauhallista
näytöstä. Innostuipa pari sankaria ottamaan revontulikohtauksesta kuvia
salamavalolla kerta toisensa jälkeen. Näyttää varmasti hyvältä, kun kuvassa on
pelkkä valkoinen kangas! Monet ottivat myös videota vierailukeskuksen aulan pienistä
monitoreista, joissa pyöri revontulivideo.
Vietin
jonkin aikaa vierailukeskuksessa päivän mittaan. Siellä oli lämmin ja paljon
nähtävää.
Peikko vahtii turisteja.
Vielä pari tuhatta kilometriä navalle! En tosin löytänyt tietä...
Vierailukeskuksen Thai-museo, joka on perustettu kunnioituksena Chulalongkorn Suuri -nimiselle entisen Siamiin hallitsijalle, joka teki visiitin Nordkappissa vuonna 1907. Olin yllättynyt tällaisesta museosta täällä, niin kuin varmasti monet muutkin kävijät.
Vierailukeskuksen aula.
Sää
Nordkappissa ei parantanut päivän myötä, joten lähdin ajelemaan Altaan päin klo
14:30. Alavatsakipu teki aaltoilevaa kipuliikettä koko matkan. Klo 18 olin
Altassa, jossa tankkasin auton täyteen. Kassalla oli tällä kertaa nuori mies,
joka ei juuri hymyillyt eikä pukahtanut. Viime kerralla tässä paikassa kassalla
oli nuori, kiva ja hymyilevä nuori nainen. Söin vähän keksejä ja join vettä
Altassa, minkä vaikutuksesta mahakipu hellitti ja lopulta lakkasi. Sitten matka
jatkui, mutta en mennyt samaa reittiä kuin viimeksi, vaan suoraan etelään
Kautokeinon läpi Enontekiölle. Jäljelle reissusta jäi 400 kruunua, joita en aio
vaihtaa – ne saavat jäädä odottelemaan seuraavaa reissua.
21:30
olin Suomen puolella. Rajanylitys meni vaivatta. Kysyin rajavartijalta,
täytyykö vähäinen alkoholimääräni tullata, eikä tarvinnut. Tie Kautokeinolta
Enontekiölle oli kuin Afrikan safariajelulla olisi ollut. Erämaata oli vielä
enemmän kuin millään aiemmalla tienpätkällä. Todella hienon näköistä maisemaa
karuudestaan huolimatta. Täällä silmä lepää.
Klo
23:40 pysähdyin jonnekin Muonion ja Kolarin välille ihailemaan tyyntä järveä.
Järvi ja ilma olivat itse asiassa niin tyyntä, että päätin ajaa jo pitkäksi
kasvaneen partani ja pestä hiukset. Tunsin pientä back to the roots -olotilaa tehdessäni näitä toimia tämän
erämaajärven vedellä!
Leiriydyin
kahdentoista jälkeen Kolarista n. 10 km pohjoiseen Mannajärven kupeeseen. Yötön
yö oli varsin hieno ja rauhallinen.
Heräsin
kymmeneltä eli nukuin makoisat, reilun 12 h:n yöunet. Ajaminen väsyttää jollain
ihmeellisellä tavalla. Tai ainakin tuo vaikeakulkuinen vuoristotie, ehkä kun
siinä pitää koko ajan katsoa tietä (ja maisemia!) ja tehdä sitä kautta
aivotyötä. Alta oli kylmä paikka nukkua, mutta jostain syystä ei niin kylmä
kuin edellisen yön Saanan vierusta.
Altasta
n. 20 km itään oli jälleen tietyömaa, jonka läpiajamisen meinasin mokata taas:
pysähdyin jonoon rekan taakse ja odottelin rauhassa, kunnes rekka lähti ja minä
perässä. Rekka olikin joku ihmeen etuoikeutettu rekka, sillä muu jono ei
liikkunut. Vähän matkan päässä pääsin kuitenkin jonoon takaisin, onneksi. Ihme
hommaa. Ja sitten vielä kolmas kerta: edessäni oleva italialainen moottoripyörä
ja tanskalainen auto ohittivat tietyörekan, mutta kun minä lähdin ohittamaan
sitä, alkoikin edessä oleva tietyöläinen viittoa minulle punaista merkkiä. Mitä
nyt taas... Palasin nolostuksissani omalle kaistalleni ja hän oli siihen
tyytyväinen, hymyilikin vielä. No, olen vain tosiaan se tyhmä turisti.
Nämä
norjalaiset osaavat kyllä hoitaa teitään: täällä täysin keskellä ei-mitään oli
kilometrikaupalla aivan upouutta asfalttia. No, näin sen kuuluu mennäkin, sillä
pohjois-Norjassa nämä tienhuoltoverot otetaan tuosta kivuliaan suuruisesta
polttoaineen hinnasta. Tietulleja ei ole.
Vuoristo
ei ollut yhtään niin paha kuin mitä kuvittelin. Itse asiassa pitkän matkan sai
vedellä suoraa tietä vaakatasossa. Hyvä niin.
Olderfjord-nimisessä
kylässä, suomeksi Leipovuono, joka on hieman yli 100 km:n päässä Nordkappista,
avautuikin taas huimat maisemat. Jäämeri avautui laajempana kuin koskaan, ja
maisemaa hallitsi jälleen käsittämättömät vuorenhuiput, jotka laskivat jyrkästi
mereen. Grant'sin avaaminen houkutti yhä enemmän mitä enemmän tätä
ennennäkemättömän kaunista, avaraa maisemaa ahmi silmillään, mutta... mutta
Nordkappiin on enää vain vähän matkaa...
Tihrustamalla löydät vuorenrinteestä kolon. Se on tunneli.
Mitä
pohjoisempaan meni, sitä karummaksi maisema muuttui. Tienvierustat olivat
täynnä lyhyttä kasvia ja liuskekiveä. Tuuli oli koko ajan todella kovaa.
Huomasin, että muutama suomalainen bussikin ajeli vastaan: Pohjolan matkat,
Tilausliikenne O. Niemelä ja Liikenne Eskelinen.
Klo
14:30 loppuivat Rovaniemen Lidlin antimet juomia lukuun ottamatta, kun
pysähdyin... hmm... no, jonnekin Jäämeren rannalle. Tuuli tuiski niin että auto
heilui, kun pyhitin lepohetken kahvin, Freeway Colan ja korvapuustin nauttimiselle.
Huomasin rantaan katsellessani, että vesi täällä on aivan kirkasta. Rannalla oli paljon kuningasrapujen onttoja ruumiinosia. Melkoisia vonkaleita.
Kuningasravun raaja.
Niin kirkasta vettä!
Tie
Nordkappiin oli viimeisten kymmenien kilometrien ajan miltei pelkkää nousua.
Ennen vuorenrinteiden kiipeämistä oli kuitenkin meren alta (!) menevä vajaa 7
km pitkä tunneli, joka oli jännä elämys sinänsä: moottorijarrutusta maan
uumeniin, jonka jälkeen vähän aikaa tasaista ja sitten kilometrikaupalla
kiipeämistä. Tunnelin pohjalla kuului hirvittävän kovaäänistä, auton ikkunoiden
ja rakenteiden läpi tunkeutuvaa mylvintää, en tiedä mikä sen takana oli mutta
siinä tuli pakostakin mietittyä, että jos kallioon tulisi aukko ja vedet
tulisivat sisään... 200 metriä merenpinnan alapuolella. +4-asteista vettä...
Nordkapp
45... Nordkapp 13... Tienviitat kertoivat koko ajan päätepisteen lähenevän. Jos
vain auto kestäisi tämän hirvittävän kiipeämisurakan... Riskinä on, että
moottori ylikuumenee kovassa rasituksessa, mutta onneksi nyt ollaan kylmässä
pohjoisessa joten ylikuumenemista tuskin tapahtuu. Pohjois-Norjan armoton sää
on puolellamme. Luotan autooni kuin vuoreen.
Vielä
viimeinen mäki (joka oli jyrkkä!) ja se on siinä... Tasan klo 16 se tapahtui.
Olin vihdoinkin saapunut vihoviimeiseen etappiini, Nordkappiin. Maailman
pohjoisimpaan pisteeseen, jonne pääsee ajamaan teitä pitkin. Ennen alueelle
pääsyä oli tulli, joka otti 255 kruunua (n. 30 €) sisäänpääsymaksuna. Lipulla
saa leiriytyä alueella 24 h ja käyttää vierailukeskuksen palveluita. Lippu ja
auton tuulilasiin laitettava lappu on suomeksi; virkailija kysyy että mistä
päin sitä ollaan ja antaa sen mukaiset laput.
Kotoisaa suomen kieltä näillä leveysasteilla!
Nyt
on kyllä haikea olo. Matka on taitettu. 2175 kilometriä lukee auton
matkamittarissa. Autoni kesti matkan kuin se olisi ollut ihan perusajelua
sille. Valtavat vuorenrinteet käsittämättömine nousuineen ja laskuineen,
kuoppaiset ja kiviset tietyömaat, Lapin tunturit ja sen mittaamattoman laaja
jänkä...
Nordkappista
avautui sellaiset näkymät Jäämerelle, että melkein tuli tippa linssiin. Aivan
uskomatonta, kyllä tässä raavas mies aivan herkistyy. Nyt se pirun Grant's on
pakko avata. Vaikka tämä on se paikka jossa alun perin sovinkin itselleni
avaavani pullon, on maisema myös ehdottomasti avaamisen arvoinen. Ostin
vierailukeskuksesta pienen lasinkin, josta nyt aion nauttia arvoisan viskini.
Ei yhtään liian aikaisin eikä yhtään liian myöhään.
Viskinavausseremonia loistavissa maisemissa!
Näkymät Nordkappista. Kielekkeeltä on 307 metrin pudotus Jäämereen.
Sää
muuttui pian saapumiseni jälkeen huonommaksi. Sadepilvet valtasivat koko paikan
ja tuuli yltyi. Iltayhdeltätoista tuulet olivat kuitenkin tipotiessään.
Pohjolan
matkat -bussikin oli saapunut määränpäähänsä vihdoin. Liikekeskus oli aivan
tupaten täynnä turisteja, keski-ikä heillä oli jotain 50:n ja 60:n välillä.
Tällainen reissaaminen ei taida oikein iskeä nuorisoon. Päivä 6: Nordkapp - Kolari
Vaikka
yö oli kylmä, heräsin aamulla kymmeneltä tukahduttavaan kuumuuteen. Aurinko
paistoi täydeltä terältä mustaan verhokankaaseen, ja tämän vuoksi autossa oli
reilusti yli 30 °C. Mutta eipä siinä, ei ole kyllä hienompaa paikkaa herätä
kuin mahtavan Saanan katveessa. Poistuin pirssistäni, laittelin kosaanin taas
tulille ja keitin kahvit valkoisen poron mutustellessa kasveja vieressä.
Saana, poro ja auto.
Kävin Kilpisjärven Nesteellä
ostamassa dieseliä, minkä jälkeen ajoin rajalle ja menin tullikoppiin
kyselemään, mitä kaikkea tarvitsee tullata. Puolen litran viskipulloa ei
kuulemma tarvinnut. Kysyin vielä virkailijalta että missä voi vaihtaa euroja
kruunuiksi, ja hän osoitti takaisin kaupalle. Muutama kilometri siis takaisin
ja rahaa vaihtamaan: 75,30 € annoin mukaville lappilaiskassatytöille ja 600
kruunua sain. Kaupan välityspalkkio on 3 € ja päivän kurssi 1 € = 8,3 NOK. Nyt
matkakassassani oli yhteensä 1400 kruunua, jolla saisi varmasti tarpeeksi
dieseliä Norjan puolella. Kannattaa tehdä varmuuden vuoksi laskelmia, paljonko
dieseliä kuluu ja kertoa se ainakin 1,5:llä, koska vuoristoajo on
rasittavaa ja kuluttaa polttoainetta paljon enemmän kuin tasaisella maalla
ajaminen. Kilpisjärveltä on 600 km Nordkappiin.
Norja
on hirvittävän kallis maa, ja siksi ostin Kilpisjärven K-kaupasta vähän ruokaa;
omat eväät Norjan puolelle niin sanotusti. Rovaniemen Lidlin antimiakin on
vielä jonkin verran jäljellä. Ennen rajan ylitystä jäin vielä kuvaamaan
eksoottista jääpeitteistä Kilpisjärveä.
Kilpisjärvi.
Tällä levähdyspaikalla huomasin, että
auton pakoputken takapönttö helisee ikävästi. Löysin onneksi lähimetsästä
päreenpalasen, jonka laitoin pakoputken ja lämpöraudan väliin, jolloin helinä
lakkasi tyystin.
Päre pitämässä lämpörautaa aloillaan.
Norjan puolelle päästyäni muuttuikin
maisema sitten kertaheitolla muutaman kymmenen kilometrin matkalla: VALTAVIA
rotkoja ja käsittämättömän korkeita vuorenhuippuja aivan tien vieressä! Tätä
maisemaa on vaikea kuvailla ja vielä vaikeampaa uskoa todeksi, on tämä niin
kummallista turkulaisen silmin. Ajelet tietä, jonka vieressä on sata metriä
korkea pudotus, ja vuonon toisella puolella
siintävät jättiläismäiset lumiset vuorenhuiput kauniine vesiputouksineen.
Sanattomaksi vetää. Grant's oli vaarassa aueta, kun katsoi näitä järjettömiä
maisemia.
Norjan puolta.
E8-
ja E6-teiden risteyksessä rikoin sitten liikennesääntöjä. Tiellä oli työmaa,
jossa oli STOP-merkki norjalaisine selityksineen, ja kun huomasin että tulee
iso kuljetus oikealta, niin pysähdyin. Kun kuljetus oli kiitänyt ohi, lähdin
ajamaan, mutta sadan metrin päässä nuori työmies huitoi punaisella merkillään minua
kohti. Ajotie oli kuitenkin niin kapea, että en olisi pystynyt kääntämään
autoa, joten painoin kaasua työmiehen luokse, joka antoi läksytyksen mutta
päästi kuitenkin menemään. Ajattelin että pysähdys on siihen asti että kuljetus
on mennyt. Fail... No, olenhan vain tyhmä turisti.
Parinkymmenen
minuutin päästä tästä selkkauksesta pääsin vihdoinkin Jäämeren rannalle. Näky
tieltä on aivan uskomaton, suorastaan järkyttävä. Ei tällaista ole
olemassakaan, sitä vain miettii kun ihmettelee sitä näkyä. Tiet myötäilevät mereen
laskevia vuorten juuria, ja matkan varrella on monia pieniä kalastajakyliä.
Nämä maisemat saavat tuntemaan niin pieneksi ja niin nöyräksi, ja päälle pukkaa
vielä sellainen hartaudenomainen tunne. Jos joku nyt yrittäisi käännyttää ihmistä
tällaisessa mielentilassa johonkin uskontoon, olisi hän aivan valmista kauraa.
Ehtoollisjuomaksi voisi laittaa lasillisen Grant'sia. Tuplana. Mitä, eikö vielä
saa avata? Okei.
Pienen pieni kylä mastodonttisen suurten vuorten juurella.
Tiellä
on myös paljon nousuja ja laskuja, ja välillä matkan varrelta löytyi muutama
optinen mäkikin: luulet meneväsi alas ja panikoit että miksi auto vetää niin
huonosti, mutta menetkin ylös. Kun vastaan tulee vesilammikko, aivosi sanovat
sinulle että se on ihan väärässä tasossa!
Klo 21 Suomen aikaa pääsin vihdoinkin
välietappiini, Norjan Alta-nimiseen kaupunkiin, joka suomalaisista
ristisanatehtävistäkin tunnetaan. Paikka on yllättävän iso, oikein kunnon
kaupunki pizzerioineen,
Volkswagen-liikkeineen ja lentokenttineen. Näkymät keskustasta Jäämerelle ovat
aivan käsittämättömiä, tuttuun pohjoisnorjalaiseen tapaan.
Altan maisemaa.
Viimeinen
tieosuus ennen Altaa oli haastava. Sadetta, vuorten yli kiipeämistä ja
viimeisenä aivan hullu tietyömaa, jossa autoni sai kunnon höykytyksen: puolen
renkaan syvyisiä kuoppia, irtokiveä ja vaikka mitä. Yhdessä vaiheessa
etupyörästä kuului veretseisauttavan kovaääninen KLOPS kahteen kertaan, mutta
koska ajettavuus ei muuttunut, tulkkasin sen olleen vain pyöränkoteloon osunut
irtokivi.
Altassa
tankkasin menovettä autoon. Hinta oli 14,23 kruunua litralta, euroissa huikeat
1,71 €/l (Suomen puolella normaali hinta tähän aikaan oli 1,35 €/l).
Leiriydyin
klo 21 Altan länsipuolelle pienelle parkkialueelle, jossa oli myös
hollantilainen karavaanikulkue. Katselin karttaa ja totesin, että tie
Nordkappiin vie vuorten läpi: taas sitä vaikeakulkuista, mutkittelevaa nousua
ja laskua. Toivotaan, että auto kestää. Tämä 210 kilometriä on nyt sitten
viimeinen rupeama, sen jälkeen olen maalissani. Lopullisessa päämäärässäni. Nordkappissa.
Hieno
yölläajamisstrategiani vesittyi näin aikaisin nukkumaan menemisen vuoksi, mutta
eipä haittaa. Päivä 5: Alta - Nordkapp